Perhesuhteita, ekoterrorismia ja scifia

Varoitus! Jätä tämä kirjoitus väliin, jos et ole lukenut Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät. Mutustelen tässä kirjan juonenkäänteitä ja hahmoja, joten moni yllätys menee pilalle tämän kirjoituksen jälkeen. Mutta jos haluat sulatella kirjan sivuja, jatka eteenpäin.

Kirjan tarinaa vie eteenpäin ekoterrorismi ja tieteisfiktion älylaitteet ja pillerit, mutta pohjimmiltaan kirjassa on kyse ihmissuhteista ja ehkä vielä tarkemmin sanottuna perhesuhteista. Joe ei halua kulkea isänsä viitoittamaa polkua vaan pakenee Suomeen rakentamaan omaa elämäänsä vain huomatakseen vajoavansa keskinkertaisuuteen, josta syyttää takapajuista Suomea ja puolisoaan. Yksinhuoltajaksi jäänyt Alina etsii itseään katkeran eron jälkeen ja syöttää tietämättään pojalleen negatiivista kuvaa entisestä miehestään. Samuel etsii hyväksyntää isältään ja murentuu henkisesti, kun tajuaa ylioppilaskirjoitusten jälkeen jääneensä isänsä ja tyttöystävänsä hylkäämäksi. Hän kaipaa tunnustusta niiltä, joilta ei sitä saa, mutta samalla torjuu ja kohtelee kaltoin omia läheisiään.

Kirjassa on monikerroksisia, vaikeita hahmoja. Ei ole selkeää hyvien ja pahojen välistä taistelua, vaan erehtyväisten kompurointia maapallolla. Moraalisen harmaasävyisyydestä johtuen en osannut asettautua yhdenkään hahmon puolelle ja toivoa hänelle hyvää tai edes erityisemmin jännittää hänen puolestaan. Otan vastakohdaksi Dostojevskin Idiootin, jossa lukijana asettauduin ruhtinaan puolelle ja elin mukana hänen vaiheitaan. Valtosen hahmot ovat taas karkeita ja suorastaan epämiellyttäviä, eikä heidän takanaan pysty kannustamaan. Vasta kirjan loppupuolella Samuel ja Joe muuttuivat jossakin määrin rakastettaviksi hahmoiksi, kun he keskustelivat tunteikkaasti valinnoistaan ja lukijalle paljastui, että he eivät olekaan ihmishirviöitä, vaan kirjan nimen mukaisesti eivät vain tiedä, mitä tekevät.

Valtosen kirjaa kannattaa hahmot eikä juoni. Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka arvostaa enemmän henkilöhahmojen kasvutarinaa kuin tapahtumia. Jos kirjan kantava voima rakentuu yksittäisen käänteen varaan, voi lukuiloni lopahtaa juonipaljastuksella. Esimerkkinä tällaisesta kirjasta on dekkari, jossa vähiten syylliseltä vaikuttava paljastuu lopulta syylliseksi. Näennäisen nerokkaan käänteen valmistelu tekee kirjasta pakotetun oloisen. Valtonen ei sorru tähän, vaan maalailee lukijalle johdonmukaisesti etenevältä vaikuttavan tarinan, joka paljastuukin lopulta vain erilaisten sattumusten sarjaksi. Tällainen merkityksen ja tarinan häviäminen kuvastaa mielestäni hyvin ihmismielen tarvetta rakentaa tapahtumille jonkinlainen selitys ja jatkumo, vaikka sellaista ei olisi. Kirjassa uskotellaan, että Samuelista kasvaa pimeän verkon syövereissä vihainen mies, joka purkaa turhautumistaan isälleen lähetetyllä kirjepommilla. Todellisuudessa pommin lähetti Joen Miranda-vaimosta sairaalloisen kiinnostunut, häiriintynyt mies, joka ei liittynyt tarinaan sen kummemmin. Myöskin verkkoja kolunneen, tietoaukkoja hyödyntäneen firman selvitys Samuelista osoittautui pääosin virheelliseksi. Kirjan hahmoille ja lukijalle luotiin hatarien ja väärien tietojen perusteella mielikuva hirviöstä.

Jos juoni oli sekalaisten sattumien sarjaa, niin myös kerronta oli pirstaleista. Etenkin kirjan alkuvaiheilla minulle oli epäselvää, kuka kulloinkin ajatteli ja oliko kerrottu todellista vai kuviteltua. Yleensä vasta kappaleen lopussa oivalsin, mistä on kyse ja kenen näkökulmasta kerrottaan. Näin jälkikäteen ajateltuna Alinan kotiinsa kuvittelema naishahmo oli hyvä alkuvaroitus lukijalle, että kaikki kerrottu ei ole totta vaan kokijoidensa tulkitsemaa. Joko kirjan kerronta helpottui loppua kohden tai sitten siihen vain tottui, mutta alkuihmetyksen jälkeen pysyin hyvin kärryillä.

Valtosella on monia tarkkanäköisiä oivalluksia ihmisistä, suomalaisesta kulttuurista sekä yhteiskunnan ilmiöistä, joita hän ripottelee sinne tänne pitkin kirjaa. Joe takertuu siihen, kuinka suomalaiset laittavat määräisiä artikkeleita vääriin paikkoihin muuten hyvässä englannissaan. Samalla lukijaa huvitetaan ‘siitä räjäytystyöstä’ puhuvasta humalaisesta naisesta, joka yrittää saada Joesta seksiseuraa. Vastaavanlaisia pieniä helmiä kulttuurien välisistä kohtaamisista on pitkin kirjaa. Nörttinä olin tyytyväinen, kuinka teoksessa sivuttiin pimeää verkkoa ja koukuttavaa aivoihin kytkettävää kokemuslaitetta, vaikka ne lopulta tarinan kannalta osoittautuivat umpikujiksi. Kaikkien uusien laitteiden, lääkkeiden ja liikkeiden keskellä tärkeimmäksi aiheiksi selvisi ikiaikaiset ihmissuhteet. Kaikki muu oli lukijaa harhaanjohtavaa kohinaa.

Pidin Valtosen kirjasta paljon. Se oli oivaltava, sinne tänne hajoileva, yllättävä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. En laita tätä kirjan heikkoudeksi, mutta olisin itse tehnyt päähahmoista hivenen sympaattisempia ja lämpimämpiä. Epämiellyttävät hahmot ja haastava kerronta saattaa karkoittaa tottumattomimmat lukijat. Voisin hyvin kuvitella, että tarinaa typistämällä ja yksinkertaistamalla kirjasta saisi menestyksekkään Hollywood-elokuvaversion aikaan. Näin vaativana kirjaversiona He eivät tiedä mitä tekevät jää harvojen lukuintoilijoiden herkuksi. Onneksi Finlandia-palkinto tuo kirjalle ansaittua lisänäkyvyyttä ja lukijoita.